keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Havuja pentele

Kuopuksen tulon myötä arkipäiviämme rytmittää esikoisen päiväkotiin menot ja poistulot. Toistaiseksi esikoinen on päiväkodissa 3-4 päivää viikossa, 5-6 tuntia. Tiedostan turhankin hyvin, että järjestely jakaa mielipiteitä. Minä siis hoidan viennit ja haut, ehkä omatuntoani helpottaakseni. Esikoisen ei tarvitse herätä aikaisin aamulla ja päivät ovat lyhyitä, olenhan minä kuitenkin kotona. EI NIIN MITÄÄN JÄRKEÄ! Päiväkodilta jo huomauttivat heti syksyllä, että esikoisen leikkiaika jää kovin lyhyeksi, kun ruokailut ja päiväunet vievät päivästä osansa. Talven tultua pukemisrumba on aivan jäätävä (liikumme tuon matkan, 2km suuntaansa, vaunuilla ja seisomalaudalla)! Kaiken päälle huonosti nukkuva vauva (kyllä tämäkin) ja uhmaileva vajaa kolmevuotias.


Seuraakin otteita elämästämme:

Paukkupakkasilla on saanut käyttää mielikuvitusta. Jonkun sortin ratkaisuksi on keksitty, että kuopus puetaan (empiirinen tutkimus sopivasta vaatekerrosten määrästä on vielä kesken) ja tuikataan vaunuihin lämpöpussiin, körötellään hetki kotikadulla ja rahdataan vaunut ja uinuva vauva eteiseen (jossa vetää kiitettävästi). Joskus nukkuu, toisinaan taas ei.


No, olipa kerran maanantai ja pakkasta luvattu yli sietokyvyn. Sain loistoidean, että päästään päiväkotiin lähibussilla. Bussi kulkee kerran tunnissa, vain päiväsaikaan ja sen reitti kulkee niin kiemurrellen, että hitausennätykset lienee päivittäisiä. Vaunuilla meiltä kulkee päiväkodille n. 20 minuutissa, joten bussista myöhästyminen muuttaa suunnitelman. Hairahduin taas ajattelemaan, että esikoinen pukisi haalarinsa sillä aikaa kun imetän kuopusta. Riehumiseksihan se meni. Lopulta välihaalari saatiin jotenkin päälle ja esikoinen raahasi toppahaalarin olohuoneeseen puettavaksi. Ja laskeutuessaan haalarin päälle "PAM", kolautti silmäkulmansa tv-tasoon! Ryntäsin (kuopus edelleen tississä kiinni) pakastimelle hakemaan kylmää! Juoksin takaisin parkuvan esikoisen luokse ja "PAM" löin jalkapöytäni sohvan kulmaan... Ihme ja kumma, kaikesta tästä huolimatta ehdimme bussiin ja päiväkotiin!


Seuraavaksi aamuksi olikin sitten luvattu kosolti lunta. Luovuimme säässä kuin säässä kulkevista Emmaljungistamme, kun saimme tietää kuopuksen tulosta. Ostimme huomattavasti kevyemmät ja ketterämmät rattaat täyskumirenkailla ja kantokassilla, koska nämä olivat käytännössä osoittautuneet meille tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Tiesin siis jo ennalta, että vaunuilla päiväkotimatkaa on turha lähteä tekemään. Suuntaisimme hyvissä ajoin lähibussin pysäkille, vaunuilla (seisomalaudasta puhumattakaan) nuokin metrit tuottivat tuskaa. Siinä sitten odoteltiin ja odoteltiin ja odoteltiin. Luovutettiin vasta vajaan puolen tunnin jälkeen. Palasimme kotipihaan, kaappasin nukkuvan vauvan vaunuista (ja lämpöpussista), puin sisällä väkisin vielä yhden haalarin vauvan päälle ja hikihatussa viritin topatun nyytin rintareppuun. Ajatus luisti hämmentävän hyvin valvotun yön jälkeen ja tajusin ottaa esikoiselle lampaantaljan pulkkaan. Sitten lähdettiin tekemään matkaa uudestaan. Uhmaikäinen ei todellakaan hyväksynyt mitään karvaa pulkkaansa, mutta lopulta päästiin matkaan. Lunta oli sääriin asti, auroista ei tietoakaan. Joten eihän se pulkkakaan siellä hangessa kulkenut, 100m matkan aikana pulkka poikineen kaatui 5 kertaa askeleistani muodostuneeseen polkuun. Oli pakko luovuttaa. Esikoinen oli harmissaan. Kun oli tarvottu takaisin kotiin, naapurin äiti laittoi viestiä, että samanikäiset tytöt toivovat kavereita kylään! Mikä pelastus! Varmasti he olivat seuranneet menoamme ikkunasta, mutta väliäkö tuolla. Lopulta vietimme oikein mukavan päivän naapurissa (jonne työnsin vaunut sisulla ja yhtään pidemmälle en olisi jaksanut).


Seuraavana aamuna esikoinen ei kelpuuttanut pulkkaa, lähdimme liikenteeseen siis vaunuin. Puolessa välissä meinasin luovuttaa, mutta tällä kertaa pelastaja oli toinen naapuri, joka kiskoi kahta lastaan päiväkotiin pulkassa ja rattikelkassa. Rattikelkassa istunut tyttö kutsui esikoisemme kyytiin ja niin naapurin rouva sitten kiskoi kolme lasta päiväkotiin minun seuratessa keventyneillä vaunuilla. Kiitos ja kumarrus!

Näissä aamuisissa valtataisteluissa pahin pohjanoteeraukseni lienee se hetki, kun nostin uhmaikäisen sisävaatteissa ulos "lähdetään sitten ilman haalaria!" -huudon saattelemana. Aikuismaista, yeah I know. Tuon "pas*a mutsi" -fiiliksen saattelemana kaivoimme illalla esiin askartelutarvikkeet. Esikoinen on äärimmäisen kiinnostunut liikennemerkeistä sekä kaiken maailman merkkivaloista. Näin ollen askartelimme pukeutumisliikennevalot! Ihan meikäläisen omaa pedagogiikkaa, joten ideaan on syytä suhtautua varauksella. Kun pukeminen aloitetaan nollasta "syttyy" punainen valo, kun puolet vaatteista on päällä saa poika liimata valoihin keltaisen valon ja kun lopulta on valmista on vihreän valon vuoro. Toimii silloin tällöin. Helpommalla pääsee, kun antaa pojan toljottaa piirrettyjä ja kiskoo samalla vaatteet tämän niskaan.


Maanantaina esikoinen jäi nuhaflunssassa kotiin. En taas saanut kuopusta nukahtamaan päiväunille, lykin vaunuja terassilla, mutta minimies on oppinut siihen, että nukahtaa päiväkotireissuilla kun vaunut oikeasti kulkevat eteenpäin. Mutta ai että, minkä neronleimauksen sain! Esikoinen tv-ruudun äärelle, käteen itkuhälytin. Taskuun hälyttimen toinen pää ja avot; tarvoin kotikatua edestakaisin vaunujen kanssa, esikoisen selostaessa hälyttimeen Teletappien toilailuita (tämä toki ei olisi ollut tarpeen) ja tiesin ettei hänellä ole hätää kotona.

Kerrottakoon vielä, että eräänä aamuna rähjäsin kuopukselle silmät ristissä tämän itkiessä. "Mikä sulla on? Oot nukkunu, syöny ja vaippa on puhdas! Miksi itket?". Tähän esikoinen totesi "äiti, siksi kun vauvat vaan on sellasia, että ne itkee". <3 p="">


Rahalla saa ja hevosella pääsee 😂